PADISEN
LUOSTARIVELJET HELSINGAAJOEN RANNOILLA –
KUUSISATAA VUOTTA TOLKO
BYN LAAMANNINKÄRÄJISTÄ
Laamanninkäräjillä
On pääsiäispaaston
ensimmäinen maanantai Herran vuonna 1417, eli tuolloin käytetyn juliaanisen
ajanlaskun mukaisesti 1. päivä maaliskuuta 1417. Kalenteri oli silloin viikon
verran jäljessä nykyisestä, ja kevät taisi olla jo pitkällä. Kantavat rekikelit
voisivat päättyä milloin tahansa loskakeleihin tai jopa kelirikkoon. Siksi Ruotsin
kuningaskuntaan kuuluvan Österlandenin eli Itämaiden, nykyistä Suomea vastaavan
valtakunnan itäosan korkein oikeusviranomainen, laamanni Claus Fleming on
seurueineen matkalla kohti nykyistä Vantaan Ylästöä. Claus Flemingin
tarkoituksena on pitää laamanninoikeuden istunto Helsingaa-joen rannalla
olevassa talossa, lähellä Santti Laurenciuksen kirkkoa sijaitsevassa Tolko byn
kylässä. Säilyneestä asiakirjasta käräjätalon tarkka paikka ei ilmene, mutta
luultavasti se on sijainnut nykyisessä Vantaan Ylästössä Vantaanjoen rannalla, nykyisten
Petaksen ja Grotensin talojen paikkeilla.
Kutsun sitä tässä oletetulla nimellä ”Tolkens”. Siellä asui kylälle nimensä
antanut virkamies, tulkki. Helsingaan eli Helsingen pitäjän keskus sijaitsi Kirkonkylässä
ja Tolkebynkosken (tai millä nimellä Ruutinkoskea silloin kutsuttiinkaan)
suvanto oli paikka, jossa pohjoisesta kevyillä haapioillaan tulleet hämäläiset
erämiehet ovat voineet tehdä turkiskauppaa kaukaiseen Bysantin valtakuntaan
matkalla olleiden kauppamiesten kanssa – siksi tulkki oli tarpeen.
Samaan aikaan matkaa
ratsukko saattajineen pitkin nykyistä Itäpellontietä kohti Tolkensin taloa.
Matka Övitsbölen yksinäistalosta Tolkensiin on vain runsaan kahden virstan eli
alle 2,5 km:n pituinen, mutta laamanninkäräjien lautakuntaan kutsutun miehen on
käyttäydyttävä arvonsa mukaisesti, eikä käveleminen tule kysymykseen. Siksi hän
ratsastaa parhaisiinsa pukeutuneena miekka vyöllään keihäällä varustetun rengin
taluttaessa hevosta. Koska käräjätalossa tuskin on tarpeeksi tilaa hevoselle,
ratsastaa renki takaisin ja tulee illalla noutamaan isäntäänsä. Isännän nimi on
Laren Övidsson (Laurencius Øuidtsson). Hänen isänsä Övidin mukaan on tämän
perustama uudiskylä saava nimekseen Övitsböle.
Emme tiedä, mitä kaikkea
käräjillä tapahtui ja mitä kaikkia asioita siellä käsiteltiin. Tiedossa on
ainoastaan yksi varmuudella käräjillä käsitelty asia. Juhannuksen tienoilla,
ilmeisesti vuonna 1415 tai 1416, oli joukko Padisen luostarin maallikkoveljiä kalastanut
nousulohta vastapäätä Helsingaa-joen Farzabyn (Forsbyn. Koskenkylän)
vesialuetta; kyseessä oli siis nykyinen Vantaanjoen Vanhankaupunginkoski. Luostarin maallikkoveljet,
joita paikalliset asukkaat virheellisesti kutsuivat munkeiksi, olivat syystä
tai toisesta siirtyneet kalastamaan kyläläisten puolelle jokea, ja tästä oli
aiheutunut pienimuotoinen tappelu.
Ruotsin kuningas Magnus
Eriksson oli Turussa 15.5.1351 allekirjoittamallaan lahjakirjalla luovuttanut
eräiden muiden etuuksien ohella ”piscaturam salmonum in Helsingaa” eli lohikalojen
(lohen ja taimenen) kalastusoikeuden Helsingaa-joen ”ylemmässä ja alemmassa
kalastamossa”. Lahjan saajana oli Revalin hiippakunnassa eli nykyisessä Virossa
sijaitseva Padisen sistersiläisluostari. Tuo lahjakirja on ensimmäinen laajasti
tunnettu historiallinen dokumentti, jossa Helsingaa, myöhempi Helsinge eli
Helsingin Pitäjä mainitaan, ja siksi vantaalaiset viettävät kevätpäivää
15.5.1351 oikeutetusti Vantaan syntymäpäivänä. Meille ylästöläisille
Tolkinkylän käräjäpäivä 1.3.1417 on melkein yhtä oikeutetusti Ylästön – jos ei
syntymäpäivä – niin ainakin nimipäivä.
Paikannimet kantavat
historiaa
Vaikka nykyisen Vantaan
alueella oli asunut ihmisiä jo lähes 10 000 vuotta, Uudenmaan rannikko oli
tuhat vuotta sitten lähes asumatonta aluetta. Suomenkielinen asutus oli
keskittynyt sisämaahan ja tyhjä rannikkoseutu ikään kuin odotti uusia
asukkaita. Kun eräille Ruotsin alueille alkoi syntyä painetta uusien
viljelysmaiden saamiseksi, olivat edellytykset muuttoliikkeelle olemassa.
1100-luvulle tultaessa koettiin
yli puolitoista sataa vuotta kestänyt lämpökausi, joka saattoi olla syynä
siihen, että uudisasukkaita saapui Tanskasta asti. Laren Övidssonin isä Övid
oli mahdollisesti tanskalaisen maahanmuuttajan jälkeläinen ja ehkä itsekin
maahanmuuttaja.
Ruotsalaiset siirtolaiset
nimesivät rannan tuntumassa olevat asumuksensa maastonkohtia tarkoittavilla
päätteillä, kuten -lax, -näs, -vik ja -ö. Sen sijaan mantereella, paikoissa,
joissa oli mahdollista raivata riittävästi pelto- ja niittymaata, käytettiin
vanhempaa asutusta tarkoitettaessa sanaa by, kylä. Jos by-kylän ”reviirille”
perustettiin uudiskylä tai -talo, käytettiin sen nimessä by-sanan asemesta
uudistilaa tarkoittavaa böle-sanaa. Vantaalaisten kylien ruotsinkielisistä
nimistä voi useimmiten päätellä niiden suhteellisen iän: Tolkby ja Kyrkoby ovat
by-päätteisinä vanhempia kuin böle-päätteiset Övitsböle tai Sillböle.
Tolkinkylä (1417 Tolko
by, nykyinen Tolkby) on ilmeisesti saanut nimensä siitä, että siellä olevan
kantatilan omisti tulkkina (tolk) toiminut mies. Toki on mahdollista, että
kyseessä olisi lisänimeä Tolk(e) kantanut henkilö; mahdollisesti kuitenkin
ammatiltaan tulkki. Kantatalo lienee sijainnut nykyisten Petaksen ja Grotensin
talojen paikalla lähellä nykyistä Ruutinkoskea. Kuusisataa vuotta sitten kosken
nimi ei kuitenkaan ollut Grotens-nimestä väännetty Ruutinkoski ; talonnimen
alkuna on sen perustajan, kornetti Anders Grothin nimi. Koskea on ehkä kutsuttu
Tolkobynkoskeksi tai sitten nimellä, joka on hävinnyt. Jos paikka oli kaupan
kannalta tärkeä, sillä on voinut olla muinaisten hämäläisten antama
suomenkielinen, mutta sittemmin hävinnyt nimi. Tällaisia nimiä tunnetaan
Vantaanjoen varsilta.
Kylän suomenkielinen nimi
Ylästö on ns. kansanetymologia, eräänlainen väärinymmärrys. Nimi Övitsböle on
sekoitettu över-sanan kanssa, ja uskottu nimen tarkoittavan jotain ylhäällä
olevaa (esimerkiksi joen yläjuoksulla kirkolta katsoen oleva kylä).
Övitsbölen (Øuidtsböle) nimi
tulee kuitenkin kiistatta kylän ensimmäisen isännän nimestä Övid (Øuid), jonka
alkuperä on muinaisruotsin etunimi Øuidher. Se tarkoittaa yksinkertaisesti
Övidin uudistaloa tai –kylää. Etunimi myös periytyi hänen jälkeläisilleen,
joiden suvut hallitsivat neljää kantatilasta lohkottua taloa, jotka olivat
Smeds, Syrak, Lassas ja Ollas. Övitsbölen varsinaista perustamisvuotta ei
tunneta; ilmeisesti Övid perusti talon 1300-luvun loppupuolella. Mahdollisesti
hän oli kotoisin Tolkinkylästä ja joka tapauksessa Övitsböle perustettiin
Tolkinkylän maille. Tämä on pääteltävissä 1500-luvun veroluetteloissa olevista
veroluvuista, jotka Tolkbyn ja Övitsbölen osalta muodostavat yhteenlaskettuina
kokonaisluvun.
Edellä kuvatusta Tolkobyn
oikeudenkäynnistä on säilynyt ainoastaan laamanni Flemingin kalastusriitaa
koskeva tuomio. Siinä valtakunnan ylin tuomari julistaa korskeasti tuomionsa,
joka alkaa: ”Tulkoon tiettäväksi kaikille, jotka tämän kirjeen kuulevat taikka
lukevat, että siinä tutkinnassa, jonka minä Klaus Fleming, ritari ja Itämaan
laamanni, pidin laamanninkäräjillä Helsingaan talonpoikien [=lautamiesten]
kanssa Tolkinkylässä (”Claws Flæmingh, riddare och lagman i Österland,
lagmantzingh hiolt meth almoghen af Helsingaa i Tolko by”) vuonna 1417,
ensimmäisenä paaston maanantaina ---- ja lautakunnassa istuivat nämä
neljätoista: ---- Laurencius
Øuidsson---”.
Meille ylästöläisille on
vuoden 1417 käräjien kannalta tärkeintä se, että kylämme perustajan poika istui
laamanninkäräjien lautakunnassa; oikeudenkäynnin lopputulos ei ole niin tärkeä.
Kerrottakoon kuitenkin, että tuomiossaan laamanni Fleming kieltää munkkeja
käyttämästä Farzabyn (Koskenkylän) kyläläisten rantaa ja vesialuetta. Tuomionsa
vakuudeksi mahdollisesti kirjoitustaidoton laamanni liittää päätökseen
sinettinsä. Tuomiostaan laamanni laskuttaa kuusi hopeamarkkaa. Talonpojille
summa oli suolainen, mutta tuskin sen vuoksi laamanni olisi lähtenyt
rasittavalle matkalleen; Tolkobyn käräjillä 1417 on todennäköisesti ratkaistu
muitakin oikeusjuttuja ja ehkä käsitelty hallinnollisia asioita. Niistä ei
kuitenkaan ole säilynyt tietoja.
Miksi sitten yksittäinen,
suhteellisen vähäistä tapahtumaa koskeva tuomio on säilynyt nykypolville?
Turun tuomiokirkon
mustakirja
Kun Novgorodin sotajoukko
vuonna 1318 poltti Turun tuomiokirkon ja Turun kaupungin sekä kaupungin
läheisyydessä sijainneen Kuusiston piispanlinnan, se tuhosi samalla lähes
kaikki Suomen siihenastisen historiankirjoituksen rakennuspalikat –
oikeudelliset asiakirjat, joihin tuon aikakauden historiantutkimus pääasiassa
perustuu. Onneksi Turun hiippakunnan tuomiorovastiksi valittiin 1465 myöhemmin
piispaksi kohonnut oppinut ja tarmokas pappismies, suomalaissyntyinen Magnus
Särkilahti. Hän käynnisti kopiointityön, jossa tuhoutuneiden asiakirjojen
jäljennöksiä kopioimalla pyrittiin saamaan takaisin käyttöön hiippakuntaa
koskevat paavinkirjeet sekä kuninkaan tai arkkipiispan päätökset, ja ennen
kaikkea Turun tuomiokirkon omaisuutta tai oikeuksia koskevat sopimukset,
päätökset ja tuomiot.
Myös novgorodilaisten
hyökkäyksen jälkeisiä asiakirjoja kopioitiin, yleensä kuitenkin vain siltä osin,
kuin niillä oli yhteyttä kirkon oikeuksiin. Tämä osoittautuikin viisaaksi
ratkaisuksi, kun uusi tulipalo vuonna 1485 tuhosi taas Kuusiston linnan
arkiston. Asiakirjojen kopiointia jatkettiin aina vuoteen 1515, jolloin kaikki
727 kopioitua asiakirjaa siirrettiin Tukholmaan ja sidottiin mustakantiseksi
kirjaksi nimeltään Registrum ecclesiae Aboensis, Turun tuomiokirkon kopiokirja,
tai tuttavallisesti vain Musta kirja.
Mustaakirjaa pidetään
syystäkin tärkeimpänä Suomen keskiajan historian lähteenä. Ylästön
kotiseutuhistorian kannalta sen tärkeimmät dokumentit ovat Kuningas Magnus
Erikssonin Turussa 15.5.1351 allekirjoittama lahjakirja ja laamanni Claus
Flemingin Tolkobyn kylässä 1.3.1417 allekirjoittama tuomio, joista ensin
mainittu sisältää ensi kertaa Vantaan alkuperäisen nimen Helsingaa ja viimeksi
mainittu selittää Ylästön alkuperäisen nimen Övitsböle synnyn.
Lahjana oikeus Porvoon
papinvirkaan ja Vantaanjoen kalastamoihin '
Huhtikuun 1351
alkupäivinä Ruotsin kuningas Magnus Eriksson oli Haapsalun linnan kirkossa
lahjoittanut ”sielunsa autuudeksi” oikeudet Porvoon papinvirkaan ja siihen
liittyviin tuloihin Padisen luostarille. Turussa 13.5.1351 kuningas vahvisti
lahjoituksensa ehdot ja kaksi päivää myöhemmin täsmensi lahjoitustaan
lisäämällä siihen Porvoon pappilan kalavedet sekä lohikalojen kalastusoikeuden
Helsingaa-joen ”alemmalla ja ylemmällä kalastamolla”.
Alemmalla kalastamolla
tarkoitetaan selvästi Helsinginkosken eli Vanhankaupunginkosken ja Pikkukosken
välistä koskialuetta, joka nykyisin on padottu ja perattu, eikä lohikosken
entinen mahtavuus siksi helposti avaudu katsojalle. Sen sijaan ylemmän
kalastamon sijainnista on esiintynyt erilaisia näkemyksiä.
Ylempi kalastamo on
eräiden aikaisempien tutkijoiden mukaan sama kuin nykyinen Vantaankoski. Toisen
ja nykyistä käsitystä vastaavan näkemyksen mukaan kalastamo olisi alkanut
Tolkinkylänkosken eli nykyisen Ruutinkosken suvannosta ja jatkunut läpi
Ruutinkosken, Pitkäkosken, Mustakosken ja Vantaankosken aina Vantaankosken
niskalle nykyisen Kehä III:n länsipuolelle.
Laamanninoikeuden
tuomiosta ilmenee, että luostarin kalastusoikeus on koskenut vain joen toista
puoliskoa toisen puolen kuuluessa kyläkunnalle. Tai tarkkaan ottaen kalavettä
oli vain 2/3 osaa joen leveydestä, koska joen keskellä kulki yhden kolmasosan
levyinen kuninkaanväylä, joka lain mukaan oli jätettävä vapaaksi kalan kulkua
varten. Miten tarkkaan lakia täällä syrjäseudulla noudatettiin, on toinen asia.
Eiväthän luostarin kalamiehet aina malttaneet pysyä edes omalla puolellaan
jokea.
Vaikuttaisi, että
luostarin kalastusalue on jokisuusta Pikkukoskelle ollut joen itäpuolella,
mutta Ylästön kohdalla joen eteläpuolella. Ylästöä vastapäätä oleva Niskalan
(Nackböle) yksinäistalo saattaa alun perin olla luostariveljien tukikohta tai
luostarin omistama lampuotitila, jossa asuva vuokralaisperhe osallistui
kalastukseen ja sen valmistelutoimiin. Nykyisessä Munkkiniemessä on myös
sijainnut luostarin tukikohta ja lohitynnyreitä Tallinnaan tai Padiseen
kuljettavien jaalojen lastauspaikka.
Luostari sai
kalastusoikeudet alkukesästä, joten sen edustajat hyvinkin ehtivät pyytämään
lohta keskikesällä lohen nousuaikana, ja syksymmällä taimenen ja kaikkein
lihavimpien lohien noustessa virtaa pitkin kutupaikoilleen. Todellisuudessa
emme tiedä, miten halukkaasti lohta pyydettiin, koska mitään tietoja siitä ei
ole säilynyt. Vuoden 1417 käräjäpöytäkirja on ainoa dokumentti joka todistaa,
että luostari todella käytti kalastusoikeuksia hyväkseen, eikä esimerkiksi
myynyt tai vuokrannut niitä jokivarren tilallisille.
Luostarin ote kalavesiin
alkoi 1400 luvulla heikentyä poliittisten muutosten myöstä, ja vuonna 1428
Padisen luostari myi oikeutensa sadalla Englannin noobelilla (puntaa edeltänyt
kultaraha) Turun tuomiokapitulille. Keskiaikaisen rahayksikön vertaaminen
nykyrahaan on erilaisten talousjärjestelmien vuoksi lähes mahdotonta, mutta
rahan kultapitoisuuden perusteella voisi karkeasti arvioida yhden noobelin
vastanneen noin viittäsataa nykyeuroa, jolloin kauppahinta olisi 50.000,- euron
luokkaa. Tuon verran siis maksettiin Porvoo, Sipoon ja Pernajan seurakuntien
kirkollisveron tuotosta, pappilasta viljelysmaineen ja kalavesineen sekä
kahdesta kalastamosta. Vaikka rahan suhteellinen arvo on luontaistaloudessa
rahataloutta suurempi, lienee maksettu hinta ollut alhainen, mutta viimeistään
Martti Lutherin käynnistämän reformaation myötä oikeudet olisi joka tapauksessa
menetetty. Padisen luostarin toiminta päättyi 1558 ja luostarista on jäljellä
enää rauniot.
Pyhän Bernhard
Clairvaux´laisen seuraajat
Suomessa vaikuttaneista
munkkikunnista tärkeimmät olivat dominikaanit ja fransiskaanit. Padisen
luostarissa ja kalastusoikeuksien vuoksi myös Helsingaassa vaikuttaneet munkit
ja maallikkoveljet sen sijaan kuuluivat sisterssiläiseen veljeskuntaan.
Munkkikunta syntyi jonkinlaisen opillisen riidan seurauksena, minkä vuoksi
joukko ranskalaisia munkkeja vuonna 1098 erosi meille yrttilikööristä tutusta
benediktiinien munkkikunnasta, ja perusti oman luostarin Ranskassa sijaitsevaan
Citeaux´hun.
Sisterssit nousivat
vaikutusvaltaiseen asemaan liikkeessä vaikuttaneen aatelistaustaisen teologin
ja myöhemmin pyhimykseksi julistetun Bernhard Clairvaux´laisen ansiosta.
Teologina hän korosti Neitsyt Marian asemaa ihmisen ja Jumalan yhteyden
välittäjänä, mutta hallinnollisena organisaattorina hän korosti kirkon
juridisia oikeuksia ja ennen kaikkea veljeskunnan tehtävää osallistua
ristiretkiarmeijan rinnalla pakanoiden käännyttämiseen.
Juuri tässä on syy
siihen, miksi kuningas Magnus ei ollut ”sielunsa autuuden” vuoksi halukas
tekemään lahjoitusta Itämaassa eli Suomessa toimineille dominikaanien tai
fransiskaanien luostareille tai Naantalin birgittalaisluostarille, vaan
suuntasi katseensa ulkomaille. Kuningas oli vuonna 1348 tehnyt Nevajoelle
sotaretken silloista Novgorodin valtakuntaa vastaan vallatakseen Ruotsille
Suomenlahden perukan kokonaisuudessaan. Sotaretki kuitenkin epäonnistui, ja
kuningas joutui perääntymään Pähkinälinnaan jätettyjen joukkojen tuhoutuessa
novgorodilaisten hyökkäykseen. Sotaretken uusimiseksi kuningas tarvitse
ristiretkiajatukselle omistautuneen veljeskunnan tukea ja Itämeren
etelärannikon valtioiden apua, mutta hanke ei loppujen lopuksi johtanut muuhun
kuin valtakunnalle aiheutuneisiin taloudellisiin vaikeuksiin.
Mutta oli poliittisen
juonittelun lopputulos kuinka hyvä tai huono tahansa, kuninkaan poliittisista
vaikuttimista kummunnut lahjoitus vaikutti yli kuudenkymmenen vuoden ajan myös
silloisten ylästöläisten elämään.
Vaikka jopa Flemingin
tuomiossa mainitaan Forsbyn puolelle tunkeutuneiden kalamiesten alleen Padisen
munkkeja (mwnka aff Pades), lienee kysymys maallikkoveljistä, joita kutsuttiin
”partaisiksi veljiksi”, koska heidän päälakeaan ja partaansa ei ollut munkkien
tapaan ajeltu. He eivät olleet tehneet luostarilupausta, joten he saattoivat
matkustaa ja yöpyä tavallisten ihmisten joukossa eikä heidän tarvinnut
osallistua läpi vuorokauden toistuviin rukoushetkiin ja messuihin.
Tämän tarinan kannalta tärkeä
asia kuitenkin on, että sisterssien luostarisääntö kielsi hyvin tiukasti lihan
syömisen; ravinto koostui viljatuotteista kuten puurosta ja leivästä,
juureksista ja sipuleista sekä erilaatuisesta kalasta. Kaloiksi luettiin myös
valaat, joista Itämeren alueella tärkein oli pyöriäinen eli merisika;
käyttämissäni lähteissä ei kuitenkaan ole tietoa, syötiinkö luostarissa
pyöriäisen lihaa. Jotkut teologit laskivat myös hylkeet ja Vantaanjoessakin
yleisen saukon kaloiksi; näiden liha on hyvinkin voinut maistua
maallikkoveljille, etenkin jos nämä viettivät talven Itämeren tällä rannalla.
Padisen luostari sai
tarvitsemansa kalat pääasiassa Suur-Pakrin saaren luona olevilta kalavesiltään,
jossa luostarin lampuodit eli tilojen vuokraajat kalastivat ainakin silakkaa ja
kilohailia ja mahdollisesti muitakin lajeja, kuten säynävää, siikaa, nokkakalaa
ja kampelaa. Tällaisen vähärasvaisen ”talouskalan” rinnalla Vantaanjoen
rasvainen lohi ja taimen merkitsivät luostarin väelle juhlaruokaa, jota
välttämättä ei hierarkiassa alhaalla olevalle palvelusväelle tarjottu.
Luostarin
kalastusoikeuksien käytöllä on tuskin ollut mitään vaikutusta paikallisten
asukkaiden hengelliseen elämään tai kirkkorakentamiseen, mutta sisterssiläiseen
luostariperinteeseen liittyvässä, sen ajan moderneimmassa kalastustekniikassa
on varmasti ollut myös kotikylämme silloisilla asukkailla oppimista, ja jotain
uusista kalastustavoista on varmaankin omaksuttu.
Luostariveljet
kalamiehinä
Lohen ja sen pikkuserkun
taimenen meressä kasvavat muodot palaavat takaisin syntymäjokeensa
lisääntymään. Itämeren pohjoisrannan jokiin lohi alkaa nousta juhannuksen
tienoilla, mutta 1400-luvulla käytössä olleen juliaanisen kalenterin mukaan
ajankohta oli viikkoa aiemmin. Paras saalisaika kestää heinäkuun loppuun,
jolloin taimen alkaa puolestaan nousta jokeen kuteakseen lokakuussa.
Molemmat kalalajit
nousevat pitkää koskijaksoa – kuten vaikkapa Ruutinkoskelta Pitkäkosken
niskalle – pätkä kerrallaan, pitäen taukoja ja usein leväten sopivan kiven
takana. Juuri tähän perustui alkeellisin lohenkalastuksen muoto: väkäpäisellä
keihäällä tai kehittyneemmällä välineellä, monikärkisellä atraimella
lävistetään kala ja nostetaan se rannalle. Tuolloin kala luonnollisesti
vahingoittuu, ja sen arvo alenee.
Flemingin tuomiosta
voidaan päätellä, että talonpojat käyttivät ”alkeellista” kalastusteniikkaa,
siis joko pelkkää keihästä tai atrainta, sen sijaan luostariveljet ja heidän
apulaisensa olivat rakentaneet laxakaar tai laxa kistha nimisiä pyydyksiä.
Kysymyksessä on myöhempinä vuosisatoina suomeksi tainion nimellä tunnettu
lohitarha tai lohikistu; tuomiossa mainitut termit tarkoittanevat samaa tai
samantyyppistä pyydystä.
Lohitarhan rakentamiseksi
tarvittiin nuoria kuusia, näreitä, joiden pituus riippui pyydyksen
sijoituspaikan veden syvyydestä. Näreet kuorittiin, latvapuoli teroitettiin ja
ne sidottiin vitsaksella vierekkäin pitkiksi sälelevyiksi. Sälelevy vietiin
jokeen, näreiden teroitetut latvapuolet painettiin joen pohjaan ja koivupuusta
veistetyllä nuijalla hakattiin puut pohjaan. Lopullinen tukevuus saatiin
junttaamalla säleitä koivun tai tammen tyvestä tehdyllä painavalla juntalla,
jonka kylkiin oli sepän takomilla nauloilla kiinnitetty sopivan muotoiset
puunoksat kahvoiksi. Junttaamisen jälkeen sälelevyt sidottiin toisiinsa
vitsaksilla.
Sälelevyistä
muodostettiin ensin ylösalaisin olevan V:n muotoinen seinämä ylävirtaan päin ja
sen jälkeen pyydyksen rakentamista jatkettiin pystyttämällä sivuihin loivasti
kiinnittyvät ”siivekkeet”. Lopuksi tarvittiin vielä poikittainen seinämä V:n
aukon taakse. Kun lohi havaitsi säleikön, se kääntyi kohti väljää V:n aukkoa
pyrkien ylävirtaan päin ja jäi hetkeksi lepäämään, koska ei voinut selän takana
olevan seinämän vuoksi pyörtää ympäri.
Tässä vaiheessa kalastaja
vangitsi lohen pitkän varren päässä olevaan, niinestä kierretystä langasta
kudottuun haaviinsa. Lohet saatettiin myös pyydystää pussimaisella verkolla,
jolla lohet saatiin kiskotuksi maalle. Lohen pyydystäminen haaviin oli raskasta
ja vaarallistakin, etenkin jos kalastaja oli uimataidoton. Myös erilaisia
verkkokalastustapoja lienee käytetty, mutta ainakin Flemingin tuomion
perusteella luostariveljien tärkeimpänä kalastustapana oli lohitarhojen avulla
tapahtuva nousukalan pyynti.
Kun jäät helposti
rikkoivat ja veivät paikoiltaan lohitarhan säleet, tarvittiin joka kevät
melkoinen määrä puutavaraa. Koska puut on ollut helpointa kaataa ja kuljettaa
joen rantaan talven rekikeleillä, on luostarilla pitänyt olla talven yli työnjohto
ja renkejä valmistelemassa lohitarhojen korjaamista ja uusien pystyttämistä.
Luostarilla onkin ollut tukikohta ja lastauspaikka nykyisessä Munkkiniemessä,
joka ilmeisesti on saanut nimensä Padisen munkeiksi kutsutuista
maallikkoveljistä. Mutta myös
Pitkäkosken tienoilla on mahdollisesti ollut tukikohta, jollaiseksi on
arveltu Niskalan taloa.
Niskala on hyvinkin
voinut olla tukikohta, jossa työnjohtajana toimiva luostariveli renkeineen on
huolehtinut pyyntikauden valmistelusta. Toinen vaihtoehto voisi olla se, että
Niskalassa on asunut luostarin lampuoti eli vuokralainen, jonka urakkana on
ollut tarvittavan puutavaran hankkiminen talvikauden aikana. Jäiden lähdettyä
ja kevättulvan hieman laskettua, saapuvat muut kalastukseen osallistuvat
maallikkoveljet ja rengit paikalle valmistelemaan pyyntiä. Kiireisemmäksi
sesongiksi eli keskikesäksi on voitu myös palkata paikallisia asukkaita, joilla
siinä vaiheessa on maanviljelystöiden lomassa mahdollisuus hankkia
lisätienestiä.
Ennen kalastuskauden
alkua oli huolehdittava siitä, että saaliin säilömiseksi tarvittavaa suolaa ja
kalan suolaukseen sopivia tynnyreitä oli varattu riittävästi. Suola tuotettiin
Lyypekin kautta Lüneburgin alueelta, ja myöhemmin sitä tuotiin myös
Biskajanlahdelta, jonka merisuola oli arvostettua. Mutta tehtiinkö tynnyrit
täällä, vai olivatko ne tuontitavaraa?
Keskiajalla toimi
kauppajärjestö nimeltä Hansaliitto, jolla oli nykyistä EU:ta muistuttavia
tehtäviä; niinpä Hansa huolehti mitta-astioiden yhtenäistämisestä. Ruotsiin
kuuluvassa Suomessa käytettiin suolatun lohen tynnyrin mittana aamia, jonka
suuruus oli 60 kannua (kannun koko vaihteli seudullisesti) eli noin 157 litraa.
Koska luostari arvatenkin myi osan lohisaaliistaan saadakseen varoja muihin
tarpeisiinsa, oli pakkausastian oltava eurooppalaisen standardin mukainen.
Hansaliittoon kuuluvat
kaupungit päättivät 1375, että sillin, ja samalla muunkin suolakalan
myyntiyksikkönä on oleva Itämeren (alun perin Rostockin) sillitynnyri, jonka
vetoisuus oli 48 sikäläistä kannua vettä eli noin 118 litraa. Hansan Rostockin
konttorissa oli kuparinen kannun mitta, johon muitten mitta-astioiden ja siis
myös tynnyrien tilavuutta verrattiin. Nykymitoissa täysi suolakalatynnyri
painoi noin 160 kiloa, josta kalan osuus oli 140 kiloa. Tehtiinkö tynnyrit
talviaikana täällä, vai tuotiinko ne valmiiksi veistettyinä ja yhteen
sovitettuina kimpinä pyyntipaikalla koottavaksi, ei ole tiedossa.
Vuonna 1571 ensi kerran
asiakirjoissa mainittu, Petaksen ja Grotensin lounaispuolella sijaitsevan
Bökarsin tilannimi viittaa kuitenkin ylästöläiseen tynnyrintekijään (böckare),
ja saattaa olla nimenä keskiaikainen. Joka tapauksessa laadukkaan ja
vuotamattoman lohitynnyrin teko vaatii ammattimiehen; kuka tahansa renkipoika
pystyy kyllä kuorimaan ja teroittamaan näreitä ja pehmentämään sidoksia
lohitarhaa varten, mutta tynnyrintekijöitä oli harvassa!
Kun lohta sitten alkoi
nousta, alkoi Tolkinkylän ja Ylästön vastarannalla tarkkuutta vaativa lohen
säilöminen. Tynnyrit pestiin huolellisesti ja niiden pohjalle kaadettiin
suolavettä. Lohet jäähdytettiin ja halkaistiin. Sisälmykset ja selkäranka
poistettiin ja kalanpuolikkaat huuhdottiin lähdevedellä, minkä jälkeen ne
ladottiin suomupuoli alaspäin tynnyriin ja niiden väliin ripoteltiin suolaa.
Suolaa oli oltava juuri oikea määrä, noin 10 % kalan painosta, koska kala ei
saanut pilaantua, mutta suolaa ei ollut myöskään varaa tuhlata. Viimeinen
lohikerros ladottiin suomupuoli ylöspäin. Kalojen päälle pantiin ritilä ja
painoksi puhtaita kiviä. Tynnyrit siirrettiin jokitörmään kaivettuun
maakellariin.
Viikon kuluttua tynnyrin
sisältö purettiin ja lohet ladottiin toiseen tynnyriin siten, että miedommin
suolautuneet tynnyrin yläosan lohet tulivat alimmaisiksi. Tynnyri täytettiin
piripintaan suolavedellä ja suljettiin. Ennen kuljetusta tynnyrin tappi
avattiin ja varmistettiin, ettei tynnyrissä ole ilmaa. Lohitynnyri oli valmis
kuljetettavaksi satamaan.
Jokisuusta tynnyrit
kuljetettiin vesitse Munkkiniemen lastauspaikalle, mutta Niskalasta asti niitä
ei kannattanut lähteä kuljettamaan alavirtaan. Siksi kuljetus tapahtui hevosen
vetämillä purilailla polkuja pitkin. Vaihtoehtona oli lastata tynnyrit ruuheen,
jota vedettiin pitkin Mätäojan uomaa mereen asti. Mätäoja, joka oli noin 2500
vuotta sitten nykyistä Vantaanjoen alajuoksua edeltävä laskujoki, on ollut
tärkeä kuljetusväylä. Tästä kertoo Silvolassa oleva maastonimi Dragnäset
(Vetokannas), joka todistaa, että Vantaanjoelta on siirrytty Mätäojan latvoille
ja päinvastoin.
Jos suolasta oli
puutetta, voitiin lohi hapattaa. Kalatynnyriä pidettiin avonaisena niin, että
happaneminen pääsi alkuun. Sen jälkeen tynnyrin kansi suljettiin ilmatiiviisti
ja happamoitumisprosessi pysähtyi. Hapankala haisee väkevälle, mutta on
yllättävän hyvän makuista, minkä hapansilakan ystävät voivat todistaa.
Hapankalatynnyreitä säilytettiin ennen kuljetusta maahaudassa (grav), mistä
tulee maahan haudatun kalan nimi, gravlax. Puhuessamme graavilohesta
tarkoitamme oikeastaan hapatettua lohta, sana on vain jostain syystä on
muuttunut kevyesti suolattua kalaa tarkoittavaksi.
Rasvaisia kaloja, kuten
lohta ja taimenta ei voi kuivata, kuten haukea, ahventa tai särkikaloja.
Myöskään lämminsavustettu kala ei säily pitkään, vaan alkaa pilaantua. Sen
sijaan kylmäsavustus on oiva tapa lohen säilömiseksi, ja sen avulla syntyi
Helsingaa-joen kalastamoiden herkku, suolakuivattu varraslohi (spikelax).
Varraslohi esiintyy asiakirjoissa luksustuotteena, jota käyttäen Padisen
luostarin apotti pystyi tarjoamaan korkeimmille vierailleen poikkeuksellista
herkkua.
Varraslohet
suomustettiin, suolestettiin ja pantiin vahvaan suolaveteen. Viikon suolauksen
jälkeen kala valutettiin ja vietiin savustettavaksi. Kylmäsavustus toteutetaan
siten, että leppäpilkkeiden savu kulkee esimerkiksi turpeella peitetyn
puuputken kautta ja jäähtyy alle 30 asteiseksi, jolloin se ei lämpökypsennä
kalaa. Kalat riippuvat savun täyttämässä laatikossa tai turvekodassa jopa pari
viikkoa kuivuen ja savustuen. Varraslohi säilyi hyvin talven yli ja ennen
tarjolle viemistä se kuumennettiin hiilloksen yläpuolella. Koska varraslohen
valmistus vaati paljon työtä ja aikaa, savustettiin vain pieni osa
lohisaaliista varraslohiksi.
Vantaanjoen
lohenkalastamojen lohisaaliiden määrästä on tietoa vasta siltä ajalta, jolloin
oikeudet jo olivat siirtyneet Turun hiippakunnalle. Tutkijat ovat olemassa
olevien verotustietojen avulla kyenneet arvioimaan luostarin lohisaaliin
määriä. Vantaanjoen lohisaaliit ovat toki olleet vaatimattomia verrattuna
valtakunnan tärkeimmän lohijoen Kemijoen saaliisiin, jotka arkkipiispan virkaan
myöhemmin edenneen ruotsalaisen hovisaarnaajan Haqvin Spegelin mukaan ”åhrligt
fyllas tre tusen hela tunnor” eli suolalohta saatiin Kemijoesta yli 400 tonnia
vuodessa. Syystäkin pappismies selittää seurakuntalaisilleen nousulohen olevan
Jumalan ihmetyö ja erityinen kiitoksen aihe siksi, että ”Herra näin ruokkii
niin monta nälkäistä suuta”.
Jos arvioidaan
Vantaanjoen ylimmän ja alemman kalastamon yhteensä tuottaneen parhaimpina
vuosinaan Padisen luostarille 5-7 tynnyriä suolattua lohta ja 4-5 tynnyriä
suolattua taimenta sekä muutaman tusinan varraslohia, on siitä riittänyt
”ohrattoon” sekoitettua lohta ja taimenta, suurustettua lohikeittoa sekä
lohilientä ja lohenpäitä viikoittain luostarin arviolta parille kymmenelle
munkille ja ehkä ainakin juhlapäivinä myös maallikkoveljille. Varraslohet
taisivat mennä ”parempiin suihin” luostarin johdon edustustarkoituksiin ja
vallasväelle myytäväksi.
Parhaat apajapaikat ovat
toki olleet heti jokisuussa eli nykyisen Helsingin Vanhankaupunginkoskella,
mutta varmasti lohta ja taimenta on saatu myös nykyisen Ylästön edustalta, eli
Tolkinkylästä Vantaankoskelle ulottuvalta koskijaksolta. Vuonna 1548
tilitettiin kalastamoilta Turun piispalle 50 taimenta ja 41 varraslohta ja
vuonna 1549 ainakin 50 varraslohta.
Epilogi
Vantaanjokeen nousevien
lohien määrä alkoi jauhomyllyjen ja sahojen käytön vaatimien patorakennelmien
vuoksi hitaasti vähetä 1500-luvulta lähtien. Kolmisen sataa vuotta myöhemmin
merilohi ei enää juurikaan noussut Vantaaseen; jäljellä olivat vain taimenet,
jotka paremmin pystyivät sopeutumaan elämään Vantaan latvapuroissa. Äärimmäisen
uhanalaisesta taimenesta tuli niin vahvasti Vantaanjoen suojelun symboli, että
yhä useammat suojelijat alkoivat uskoa, että lohi ei aikaisemminkaan ole
kuulunut Vantaanjoen lajistoon – väite, joka nyttemmin on osoittautunut
virheelliseksi.
Lopullisen kuoliniskun
lohelle antoi Helsingin kaupungin 1800-luvun loppupuolella suorittama
Vanhankaupunginkosken patoaminen – vai antoiko sittenkään? Kun Vantaanjoen
vedenlaatua on parin viime vuosikymmenen aikana saatu jokivarren kuntien
yhteisillä ponnistuksilla parannetuksi, on kaikki mahdollisuudet saada taimenen
ohella myös lohi palautetuksi joen asukiksi. Mitään estettä Vantaanjoen
muuttamiselle Ruotsin Mörrumjoen tasoiseksi lohijoeksi ei ole, jos vain
jätevesiverkoston päästöt ja puhdistamoylivuodot saataisiin kuriin ja
nousuesteet puretuiksi.
Mutta juuri siinä on
ongelma. Vaikka jokivarren asukkaat ovat tehneet suuria investointia
Vantaanjoen hyväksi, tuhoaa jokisuun nousuesteitä hallinnoiva Helsinki silkkaa
välinpitämättömyyttään vuosikymmenten työn ja mittaamattomat arvot. Äärimmäisen
uhanalaisen taimenen uhanalaisuusluokka voi alentua vain yhden portaan eli
luokkaan hävinnyt! Ainutlaatuinen geeniperimä menetetään vain siksi, että
muutamat viime vuosisadan tekniikasta hurmaantuneet voimalaitosharrastajat ovat
saaneet niin kaupungin ylimmän johdon kuin kaupunginhallituksen jäsenet
uskomaan, että Vanhankaupunginkosken voimalalla ei ole kulttuurihistoriallista
arvoa ilman, että sen koneisto on käynnissä! Näkemys on yhtä järjetön kuin
olisi vaatimus siitä, että maailmanperintökohde Verlan laitteet pitäisi
kulttuurihistorian vuoksi pitää käynnissä. Siis että ihmiselle
hengenvaaralliset hihnat ja sirkkelit silpoisivat kävijöitä! Ei tietenkään,
mutta Helsingin päättäjistä ympäristölautakuntaa myöten on hyväksyttävää
käyttää vanhanaikaista ja kaloille erittäin tuhoisaa francisturbiinia,
jollainen on muissa EU-maissa direktiivien vastaisena kielletty, koska se
tuhoaa jopa 60 – 90 % smolteista eli lohikalojen vaelluspoikasista.
Nykyisin Helen Oy:n
operoima laitteisto ei tuota sähköä edes huoltokustannustensa edestä, joten sen
käyttöönottoa olisi täysin mahdotonta perustella vesilain mukaisessa
lupaprosessissa. Laitoksen toiminta on sen aiheuttamasta vahingosta huolimatta
kuitenkin muodollisen laillista, koska viranomaiset ovat auliisti tulkinneet
muka haitattoman toiminnan mahdolliseksi vanhan (siis kirjaimellisesti
tsaarinaikaisen) luvan perusteella! Tällainen tulkinta on täysin kestämätön
niiden EU:n vesidirektiivien nojalla, jotka ovat jo tulleet sellaisinaan Suomea
sitoviksi niiden implementoinnin (lainsäädäntöön sisällyttämisen) laiminlyönnin
vuoksi.
Vanhankaupungin padon
purkaminen etenee helsinkiläispoliitikkojen venkoilun vuoksi hitaasti kuin
Iisakin kirkon rakentaminen. Padon purkaminen ja korvaaminen asianmukaisella
pohjapadolla – ainoa eurooppaoikeuden vaatimusten mukainen ratkaisu – ei ole
teknisesti yksinkertaista. Sen sijaan tuhoisan ”kalanlihamyllyn” pysäyttäminen
olisi hetkessä suoritettu, jos tahtoa vain olisi.
Tärkeimmät lähteet:
Hornborg-Jutikkala-Rosén-Waris;
Helsingin kaupungin historia I (SKS 1950)
Saulo Kepsu: Uuteen
maahan – Helsingin ja Vantaan vanha asutus ja nimistö (Tammerpaino 2005)
Pentti Renvall:
Historiantutkimuksen työmenetelmät (WSOY 1947)
Ilmari Salomies: Suomen
kirkon historia I (Otava 1944)
Tapio Salminen: Fishing with Monks - Padise
Abbey and the River Vantaanjoki from 1351 to 1429. (University of Tampere)
Tapio Salminen: Vantaan
ja Helsingin pitäjän keskiaika (Otava 2013)
Kustaa Vilkuna: Lohi
(Otava 1975)
Kansallisarkiston
(Helsinki) ja Riksarkivin (Tukholma) tietokannat sekä yksittäiset hakusanat
internetissä.
Kirjoitusta ei ole nootitettu, mutta todettakoon, että pääasiallisen lähteen muodostava Tapio Salmisen ja Saulo Kepsun teokset.
Kirjoitus on tarkoitettu historiaa popularisoivaksi, joten siinä on esitetty varmoina asioina detaljeja, jotka kirjoittajan käsityksen mukaan ovat mahdollisia, mutta joista ei ole olemassa asianmukaista historiallista dokumentaatiota.